Työelämää koskevat uudistukset on tehty pakon edessä. Yritysten kannattavuutta on nostettava, jotta toimeliaisuus kasvaa ja saadaan lisää työpaikkoja. Tätä ei voida tehdä puuttumatta työntekijän palkkaan ja työaikaan. Kaikki valitukset ovat turhia. Hallitus tarjosi kaksi kertaa yhteiskuntasopimusta, mutta se ei kelvannut työntekijäjärjestöille, ja kolmas kerta toden sanoo. Sopimisoikeus ei ole pyhä, jos maa on hädässä.

Tietenkin työntekijä ottaisi palkkaa enemmän ja loma-aikaa enemmän, mutta tässä taloudellisessa tilanteessa ei ole vaihtoehtoja. Hallituksella ei ole muita keinoja, kuin pakko. Markka-aikaan tällaisessa tilanteessa olisi tehty devalvaatio, jonka maksumiehiksi joutuvat kaikki. Nyt esitetyt keinot ovat pehmeämpiä. On toivottavaa, että nämä keinot riittävät, eikä rajumpia keinoja tarvita.

Työmarkkinajohtajat uhoavat, että seuraava palkkaneuvottelu vaikeutuu. Täytyykö hallituksen puuttua siihenkin, että 5+5+5 toimenpiteet toteutuvat. 15 % alenema yksikkökustannuksissa antaisi reilusti kilpailukykyä. Kunnon ratkaisuja ei saada koskaan tehtyä, jos jokaisella on veto-oikeus. Pitäisi jo käsittää, etteivät asiat etene konsensuksella. Jokaisen on nyt osallistuttava talkoisiin.

Toinen tie olisi elvytys ja velkaantuminen, mutta maailman talous ei ole elpymässä niin, että velkaantuminen saataisiin taitettua työllisyysasteen noustessa. Pohjoismainen hyvinvointi on luotu voimakkaan kasvun imussa, jolloin oli varaa kaikkeen. Nyt on pantava suu säkkiä myöten ja tyydyttävä leikkauksiin. On tehtävä kaikki sen eteen, että työllisyysaste kasvaisi.