10.11.2023 04:30 |päivitetty 10.11.2023 12:54

Valokuitu on netti­yhteyksistä kiistatta paras, mutta sen hankinta ei aina suju leikiten. Operaattorien kilpailussa ostajan kannattaa syynätä sopimukset tarkkaan.

Saksalainen firma haastaa Starlinkin – tavoitteena 1 000 verkkosatelliittia VERKKOTEKNIIKKA

Puhelinlankojen laulu loppuu – vanhat kupariverkot revitään käytöstä lopullisesti VERKKOTEKNIIKKA

Kun omakotitalo­asuja haluaa hankkia nettiyhteyden, tarjonta typistyy yhä useammassa tapauksessa kahteen vaihtoehtoon: bitit siirtyvät kotiin joko radioaaltoina ilman halki 5g-yhteydellä tai valonsädepulsseina maahan kaivetussa kuitukaapelissa.

Puhelinkaapelien kautta toimivat dsl-yhteydet ovat pudonneet auttamatta kehityksen kelkasta, ja operaattorit haluavat koko puhelinverkosta eroon.

Kaupunkialueilla vaihtoehtona on monin paikoin myös kuparinen kaapeli-tv-­verkko, mutta uusille kiinteistöille myös tv-ohjelmat kulkevat kaupunkialueella lähes poikkeuksetta valokuitua pitkin.

Miksi valokuitu?

Valokuidun hyviä puolia mobiilidata­yhteyteen verrattuna ovat yhteyden tasalaatuisuus, häiriöttömyys ja ruuhkattomuus. Maan sisässä kulkeva valokaapeli ei ole käytännössä altis minkäänlaisille häiriöille, jos kaapelin silloin tällöin poikki rouhaisevaa kaivinkonetta ei sellaiseksi lasketa.

Radioaaltoihin perustuvassa tiedonsiirrossa olosuhteet kuten vaikkapa sade, puiden lehvistöt, antenneihin kerääntyvä lumi ja monet muut vaihtuvat tekijät voivat vaikuttaa tiedonsiirron nopeuteen ja viiveisiin tai ääritapauksissa estää sen kokonaan. Valokuidulla saavutettu nopeus ja viiveet ovat käytännössä aina samat, mikäli päätelaite vain pysyy yhteyden vauhdissa.

KAAPELIPOHJAISEN YHTEYDEN merkittävin etu on ruuhkattomuus: koko yhteyden kapasiteetti on aina tilaajan käytössä. Mobiilidataverkossa kaikki samanaikaiset käyttäjät jakavat yhden tukiaseman tiedonsiirtokapasiteetin. Mitä enemmän asiakkaita ja liikennettä verkossa on, sitä pienempi siivu jää yksittäiselle käyttäjälle.

4g-verkoissa mobiiliruuhkat ovat jo arkipäivää, mikä näkyy esimerkiksi päiväs­aikaan satoja megabittejä sekunnissa siirtävän yhteyden hidastumisena illalla kymmeniin tai jopa yksittäisiin megabitteihin. 5g-verkot ovat toistaiseksi ruuhkattomampia pienempien käyttäjämäärien takia, mutta tilanne ei kestä ikuisesti, ja yhteysnopeuden hidastuminen ruuhka-aikoihin on jo arkipäivää 5g-verkoissakin. Internetissä siirrettävän datan määrän kasvulle ei näy loppua, eikä ole itsestäänselvyys, että langattoman tiedonsiirron teknologiat pysyvät kasvun perässä.

Verrattuna 5g-yhteyksiin valokuidun viiveet ovat selvästi pienemmät – ”parempaa pingiä” arvostavat etenkin vauhdikkaiden toimintapelien verkkopelaajat. Parhaimmillaan 5g:nkin viiveen riittävät hyvin pelaamiseen, mutta verkko-olosuhteiden ollessa heikommat myös viiveet kasvavat. Erityisen paljon iloa vähäisistä viiveistä on suosiotaan kasvattavassa pilvipelaamisessa, jossa pelikone sijaitsee oman työpöydän sijasta palvelinkeskuksessa.

Kaiken muun hyvän lisäksi valokuitu on myös 5g-yhteyttä ympäristöystävällisempi. Tiedon välittäminen valokuidussa kuluttaa häviävän vähän energiaa verrattuna radiopohjaisiin yhteyksiin, joissa etenkin tukiasemat saattavat käyttää huomattavan suuria lähetystehoja.

Kaivuuhommia. Elisan valokuitutyömaalla Helsingin Heikinlaaksossa tarvitaan kaivinkonetta ja ajoittain lapiotakin. ALEKSI VÄHIMAA

Asfaltti auki. Aina olemassa olevia putkia ei voi hyödyntää, esimerkiksi vanhojen telekaapeli­putkien rikkoutumisen vuoksi. Tällöin kuidulle on kaivettava kokonaan uusi reitti. Jalkakäytävän avaaminen on halvempaa kuin ajoradan. ALEKSI VÄHIMAA

VALOKUITUYHTEYTEEN liittyminen on selvästi kalliimpaa kuin 5g-yhteyden hankkiminen, mikä on ymmärrettävää – kaapelin kaivaminen maahan maksaa väistämättä enemmän kuin laajan käyttäjäjoukon palveleminen langattomasti. Toisaalta kertaalleen kaivettu valokuitu on investointi, joka toden­näköisesti nostaa kiinteistön arvoa pitkälle tulevaisuuteen.

Valokuitu mahdollistaa jo tällä hetkellä vähintään gigabitin yhteys­nopeudet, ja tulevaisuudessa nopeuden nosto vähintään kymmeneen gigabittiin ja todennäköisesti vielä paljon suuremmaksikin vaatii vain valokuitupäätteen vaihdon. Kasvunvaraa tulevaisuutta ajatellen siis riittää. Operaattorit lupaavat kuidulle yleisesti noin 50 vuoden käyttöikää – valokuitupäätteen uusiminen toki tulee eteen selvästi aiemmin.

Mihin sen saa?

Liikenne- ja viestintävirasto Traficomin mukaan vuoden 2022 lopussa valokuitu­yhteys oli saatavilla jo 52 prosenttiin Suomen kotitalouksista, kun saatavuudella tarkoitetaan kuidun ulottumista tontin rajalle saakka. Saatavuustieto ei kerro, mitkä ovat valokuituun liittymisen kustannukset, jotka vaihtelevat sekä alueesta että operaattorista riippuen.

Saatavuuden kasvu on nyt ripeää, ja operaattorit kilpailevat ankarasti alueellisista markkinaosuuksista. Pohjoismaisessa vertailussa Suomi on kuidun kehitysmaa: esimerkiksi Ruotsissa julkinen valta on kehittänyt kuituyhteyksiä aktiivisesti, ja valokuitu on saatavilla yli 90 prosenttiin kotitalouksista.

VALITETTAVASTI ei ole olemassa minkäänlaista keskitettyä hakutoimintoa, joka kertoisi valokuituyhteyten saatavuudesta tai rakenteilla olosta omaan osoitteeseen. Koska valokuituoperaattoreita on Suomessa kymmenittäin, on saatavuuden selvittäminen operaattori kerrallaan varsin työlästä.

Usein valokuidun saatavuus tulee asiak­kaan tietoon, kun operaattori kertoo rakennustöiden aloituksesta alueella tai suunnittelee rakentamista ja kartoittaa etukäteen asukkaiden kiinnostusta valokuitua kohtaan.

MYÖS PARI-, RIVI- ja kerrostaloihin on usein mahdollista saada valokuituyhteys. Etenkin kerrostaloissa kuitu viedään kuitenkin vain talojakamoon saakka, sillä erillisen valokaapelin ja oman valokuitupäätteen asentaminen jokaiseen asuntoon erikseen ei ole kustannusten kannalta järkevää eikä myöskään tarpeellista.

Uusissa kiinteistöissä nettiyhteys tuodaan talojakamosta asuntoihin talon sisäisillä ethernet-kaapeleilla. Vanhemmissa kiinteistöissä kaapelointia ei välttämättä tarvitse rakentaa, vaan niissä voidaan hyödyntää talon olemassa olevaa puhelinkaapelointia tai kaapeli-tv-verkkoa. Etenkin puhelinkaapelien käyttö eli käytännössä talon sisäinen vdsl-yhteys rajoittaa kuitenkin saavutettuja nopeuksia melkoisesti.

Sanaan ”valokuituyhteys” kannattaakin suhtautua varauksella, kun puhutaan muunlaisesta kiinteistöstä kuin omakotitalosta. Erillistalossa valokuitu tarkoittaa lähes aina omaa kuitua ja valokuitupäätettä, ja tyypillinen suurin saatavilla oleva nopeus on yksi gigabitti tai jopa enemmän. Kerrostalossa puhelinkaapeloinnin kautta asuntoihin viety yhteys ei välttämättä saavuta edes sadan megabitin nopeutta, oli talojakamon kuituyhteys kuinka nopea tahansa.

Suojattu hius. Vaikka itse valokuitu vastaa paksuudeltaan suurin piirtein ihmisten hiusta, se on pakattu lukuisiin suojakerroksiin. Kuvassa näkyy oranssi paineilmaputki. Sitä huomattavasti ohuempi kuitukaapeli asennetaan paikoilleen paineilmalla puhaltamalla. Puhallusetäisyys voi olla parhaimmillaan satoja metrejä. ALEKSI VÄHIMAA

Kuitua putkeen. Valokuitua asennetaan usein olemassa oleviin telekaapeliputkiin, mikä luonnollisesti säästää aikaa ja kustannuksia, kun maata ei tarvitse kaivaa auki pitkiltä matkoilta. Mikäli uusi kuitu ei syystä tai toisesta mahdu kulkemaan putkessa, voidaan siellä olevat kuparikaapelit poistaa. ALEKSI VÄHIMAA

Miten se tilataan?

Jos kuituverkko on jo asuinalueella, mukaan pääsee tyypillisesti maksamalla operaattorille liittymismaksun ja lisäksi erikseen liittymistöistä operaattorille, tämän alihankkijalle tai valokuitutöitä itsenäisesti tekevälle yritykselle. Näihin töihin kuuluvat tyypillisesti kuitukaapelin kaivuutyöt tontilla, kuidun vieminen seinän läpi sisätiloihin sekä valokuitupäätteen asennus.

Kaivuutyöt ja läpiviennit voi useimmissa tapauksissa tehdä myös itse operaattorin ohjeistusta noudattaen, mutta varsinaiselle kuidulle tehtävä päättäminen ja muut liittymistyöt ovat yksiselitteisesti ammattilaisten hommaa. Tyypillisesti omalle kotikadulle kaivettuun valokuituun liittyminen maksaa muutamista sadoista euroista reiluun 2 000 euroon. Korkeampia liittymismaksuja perivät operaattorit tarjoavat usein mahdollisuuden maksaa liittymisen osamaksulla, parhaimmillaan vieläpä ilman korkoa tai muitakaan kuluja.

MIKÄLI ALUEELLA ei ole vielä valokuituverkkoa, yksittäinen asiakas ei käytännössä voi tilata itselleen valokuituy­hteyttä. Kuidun kaivaminen maahan mahdollisesti satojen metrien tai kilometrien matkalle maksaisi vähintään kymmeniätuhansia euroja.

Operaattorin halukkuus rakentaa kuituverkko tiettyyn naapurustoon saattaa kuitenkin herätä, jos kiinnostuneita on isompi joukko. Naapureiden kiinnostusta kannattaa siis kartoittaa. Suomessa monet kyläyhdistykset ovat olleet aktiivisia ja houkutelleet operaattoreita rakentamaan kuituverkkoa alueilleen. Haja-asutusalueiden kuituhankkeisiin on mahdollista saada myös EU:n tukea Ely-keskuksen kautta.

Tällä hetkellä yleinen tapa päätyä valo­kuidun tilaajaksi Suomessa on verkon rakentamista harkitsevan operaattorin yhteydenotto, jossa kerrotaan alueelle rakenteilla tai suunnitteilla olevasta valokuituverkosta. Usein yhteydenotto tulee jo ennen kuin rakentamispäätöstä on tehty, koska operaattorit haluavat kartoittaa asiakkaiden kiinnostusta määrittääkseen, onko verkon rakentaminen kannattavaa. Naapurien valistaminen valokuidun eduista saattaa siis kannattaa, jos kuitu kiinnostaa tositarkoituksella.

Lue pieni präntti

Operaattorit pyrkivät solmimaan asiakkaiden kanssa sitovia liittymissopimuksia jo ennen kuin lopullista päätöstä rakentamisesta on tehty, koska ne haluavat varmistaa riittävän asiakas­määrän alueella ja kuituverkon kannattavat rakentamismahdollisuudet.

Tässä kohtaa asiakkaan on oltava tarkkana ja tutustuttava sopimuksen ehtoihin perusteellisesti. Jo rakennettuun kuituun liittymisessä harvemmin piilee erityisiä sudenkuoppia, mutta vasta tulossa olevassa projektissa asiakas voi pahimmillaan joutua hankalaan tilanteeseen tai vähintään odottelemaan pitkiä aikoja.

Kilpailu uusista valokuituasiakkaista on tällä hetkellä kovaa, eikä operaattorien markkinointi ole aina läpinäkyvintä mahdollista. Asiakkaille ei välttämättä ole esimerkiksi selvästi kerrottu, ettei liittymissopimus vielä sido operaattoria todella rakentamaan verkkoa, vaan sen ehtona on, että riittävän moni asiakas samalta alueelta liittyy myös. Sopimuksen allekirjoittaminen ei toki maksa mitään jos verkko jää rakentamatta, joten varsinaista taloudellista riskiä asiaan ei liity.

Ikävin tilanne syntyy silloin, jos asiakas on ehtinyt sitoutua yhden operaattorin rakennusprojektiin, mutta alueesta onkin kiinnostunut myös toinen operaattori, joka mahdollisesti aloittaisi rakennustyöt nopeammin. Jo tilatusta kuitutoimituksesta irtautumiseen liittyy yleensä sopimussakko, joten operaattoria ei voi vaihtaa, ennen kuin sopimuksessa mainittu odotusaika – tyypillisesti yksi vuosi – on kulunut. Pahimmillaan asiakas saattaa siis odottaa vuoden päivät kuitua, jota ei koskaan rakenneta, samaan aikaan kun voittavaa hevosta veikanneet naapurit pääsevät nauttimaan kuidustaan jo aiemmin. Tilaajan kannattaa muistaa, että kuitua ei kaiveta maahan talviaikaan, joten loppuvuodesta tilatun kuidun toimitus tapahtuu aina aikaisintaan seuraavana keväänä.

Kevyempi asennustapa. Valo­kuidun asennuksessa on aiemmin käytetty myös mikro­sahaukseksi kutsuttua tekniikkaa. Siinä katuun sahataan noin 40 sentin syvyinen kapea ura, johon kuitu­putki upotetaan. Sahaus on paljon nopeampi ja edullisempi tapa asentaa kuitu kuin kadun avaaminen perinteisesti kaivurilla, mutta kunnallis­tekniikan kannalta muista kaapeleista erillään kulkeva kuitu on hankala. Siksi esimerkiksi Helsinki ei anna enää uusia lupia kuidun mikrosahaus­asennuksiin. Kuva on vuodelta 2019. ALEKSI VÄHIMAA

TOINEN SOPIMUSEHTOIHIN liittyvä asia on sitoutuminen yhteen operaattoriin. Toisin kuin mobiiliyhteyksissä, netti­operaattoria ei voi monissa valokuituyhteyksissä vaihtaa – ja vaikka periaatteessa voisikin, varsinaisen kuidun rakentanut yritys perii muilta operaattoreilta niin korkeaa verkkovuokraa, etteivät ne voi tarjota palvelujaan kilpailukykyiseen hintaan.

Suurin osa tällä hetkellä uusia valokuituverkkoja rakentavista yrityksistä toimii yhden toimittajan periaatteella. Toisin sanoen sama yritys sekä kaivaa kuidun kiinteistölle että tarjoaa tilaajan haluaman tasoisen nettiyhteyden yhtenä pakettina, jolla on yksi hinta. Tässä mallissa useat operaattorit ovat alkaneet tarjota valokuitua jopa täysin ilman erillistä liittymismaksua. Tällöin on selvää, että voitot pyritään keräämään käyttömaksuista.

Jos liittymismaksua ei peritä, on kahden vuoden määräaikainen sitoutuminen tilattuun nettiyhteyteen tyypillinen. Käytännössä määräaikaisuuden merkitys on vähäinen liittymässä, jossa operaattoria ei voi vaihtaa määräaikaisuuden loppumisen jälkeenkään. Ainoa käytännön vaihtoehto tässä tilanteessa on useimmiten lakata käyttämästä valokuitua kokonaan ja siirtyä mobiilidatayhteyteen.

Toinen toimintamalli, jota Suomessa käyttää lähinnä teleoperaattori Telian ja sijoitusyhtiö CapManin omistama Valokuitunen, on eriyttää fyysinen valokuitu ja sen päällä toimiva nettiyhteys omiksi tuotteikseen. Valokuitusella kuidun toimituksesta ja käytöstä maksetaan oma, erillinen hintansa, ja asiakas saa valita nettioperaattorin kymmenkunnasta eri vaihtoehdosta, joista jokaisella on oma tuotepalettinsa ja hinnoittelunsa. Hintoja vertaillessa on syytä tiedostaa, kummasta toimintamallista on kyse.

Älä maksa liikaa

Valokuituliittymien suurimpia ongelmia on kilpailun puute. Koska useiden kilpailevien kuituverkkojen rakentaminen samalle alueelle ei ole järkevää, saa verkon ensimmäisenä rakentava operaattori alueelle käytännössä valokuitu­monopolin. Tämä ei onneksi tarkoita vapautta hinnoitella nettiyhteyksiä miten vain, sillä liian ahne hinnoittelu ajaa asiakkaat käytännössä 5g-­yhteyksien käyttöön.

Valokuituyhteyksien hinnoittelun vertailu on poikkeuksellisen vaikeaa. Operaattoreilla ole yhtenäisiä hinnastoja, vaan yhteyksien toimitus- ja kuukausimaksut riippuvat asiakkaan sijainnista. Koska samaan osoitteeseen on yleensä mahdollista saada vain yhden operaattorin valokuitu, on tarkkojen hintojen saaminen täysin samalle viivalle mahdotonta. Lisää hankaluutta luo se, että eri operaattorit tarjoavat hieman eri nopeusluokkia. Osalla myydyt liittymät ovat symmetrisiä eli sekä lataus- että lähetysnopeus ovat samat, osalla taas latausnopeus on selvästi suurempi.

Liitos rasiassa. Valokuitu päätetään tyypillisesti omakotitalon ulko­seinään. Se liitetään ulkoseinään asennettavassa rasiassa toiseen, seinän läpi vietävään valokuitukaapeliin, joka kulkee sisätiloissa valokuitupäätteelle saakka. Koska valokuidun katkaisu on työlästä, jätetään kaapeleihin yleensä reilusti varmuus­varaa, joka näkyy ylimääräisinä ohuina kaapelikieppeinä asennusrasioiden sisällä. ALEKSI VÄHIMAA

Operaattorien kilpailu uusista asiakkaista on onneksi yhtenäistänyt hinnoittelua ja myös laskenut yleistä hintatasoa. Hieman yleistäen voi sanoa, että 100 megabitin latausnopeudella liittymän saa alle 40 eurolla kuukaudessa, 500 megabitin alle 50 eurolla ja täyden gigabitin nopeuden alle 60 eurolla. Hinnat ovat selvästi kalliimpia kuin vastaavien nimellisnopeuksien 5g-liittymillä, mutta myytävä tuote ei ole vertailukelpoinen. Siinä missä 5g-liittymän nimellisnopeus on useimmiten täysin teoreettinen, valokuidulla päästään useimmissa tapauksissa erittäin lähelle tai jopa tismalleen luvattuun nopeuteen.

Hintavertailussa kannattaa huomioida myös, että markkinoinnissa käytetään monissa tapauksissa alennettuja sisäänheittohintoja, jotka ovat voimassa puolesta kahteen vuoteen. Sen jälkeen voimaan astuvat normaalihinnat, jotka ovat selvästi kalliimmat.

Valosta sähköksi. Valokuitu­pääte asennetaan yleensä sisä­tiloihin asiakkaan haluamaan paikkaan. Keltaisessa valo­kuidussa kulkeva optinen data­signaali muutetaan päätteessä sähköiseksi ethernet-datavirraksi, joka viedään tavan­omaisella ethernet-kaapelilla ­lähiverkon reitittimelle. ALEKSI VÄHIMAA

Laitekanta kuntoon

Etenkin jos yhteysnopeus on hintahaitarin yläpäästä, on valokuitua hankkiessa hyvä tarkistaa, että kodin sisäverkko pystyy välittämään suuret yhteysnopeudet laitteille saakka. Valokuituyhteyden hintaan kuuluu käytännössä aina valokuitupääte, joka muuttaa valopulsseina liikkuvat nollat ja ykköset kuparisessa ethernet-kaapelissa liikkuviksi sähköisiksi biteiksi.

Valokuitupäätteessä voi olla useita ethernet-portteja, mutta normaalisti niistä kannattaa käyttää vain yhtä. Normaali kuitupääte ei luo minkäänlaista sisäverkkoa, vaan eri portteihin liitetyillä laitteilla on kullakin oma nettioperaattorin jakelema julkinen ip-osoite. Tämä voi joissakin tilanteissa olla toivottavaa, mutta yleensä on järkevämpää, että kaikki kodin laitteet ovat samassa sisäverkossa.

Toisin kuin monet nykyiset kaapeli- ja dsl-modeemit, valokuitupääte ei sisällä langattoman verkon tukiasemaa tai muita modernin kotireitittimen ominaisuuksia. Kotiverkon reititin on siis oltava erikseen. Mikään ei estä käyttämästä vanhaa kaapeli- tai dsl-modeemia, mutta useimmissa tapauksissa nämä tyypillisesti nettioperaattorilta saadut vakiolaitteet eivät ole kovin suorituskykyisiä tai ajanmukaisia. Niinpä parempi vaihto­ehto on sijoittaa hieman rahaa uuteen kotiverkon reitittimeen.

Vertailimme kotiverkon reitittimiä viimeksi Mikrobitin numerossa 4/2023. Parhaimmisto niistä pystyy lyhyillä etäisyyksillä siirtämään langattomassakin verkossa jopa miltei gigabitin sekunnissa, joten jopa kaikkein nopeimpien nettiliittymien täydet rahkeet on niillä mahdollista hyödyntää. Parhaita ja tasalaatuisimpia nopeuksia kaipaavan kannattaa tosin käyttää tiedonsiirtoon ethernet-kaapelia, mikäli päätelaitteessa on verkkoportti.

Nopeimman mahdollisen nettiyhteyden hankkijan ei kannata liikoja pihtailla reitittimessä, sillä halpa perusreititin muodostaa etenkin langattomaan verkkoon aivan turhan pullonkaulan. Vähimmäisvaatimus uudelle nopean verkon reitittimelle on uusimman wifi 6 -standardin tuki. Vaikka langattoman verkon siirtonopeuslupaukset ovat hyvin teoreettisia, kannattaa niihin silti kiinnittää hieman huomiota, jos haussa on nopein mahdollinen reititin. Suurempi nopeuslupaus tarkoittaa tyypillisesti parempaa antennijärjestelmää, joka todennäköisesti parantaa nopeuksia verrattuna perustason antenneihin.

LIITTYMÄN NOPEUDEN testaamisessa kannattaa aina käyttää ethernet-­kaapelilla reitittimeen kytkettyä tieto­konetta. Langattomassa verkossa läppärin, tabletin tai puhelimen oman wlan-piirin ja monissa tapaukseissa myös reitittimen wlan-järjestelmän nopeus rajoittaa saavutettua siirtonopeutta selvästi verrattuna tyypillisesti täydellä yhden gigabitin sekuntivauhdilla toimivaan ethernetiin.

Muutama operaattori Suomessa tarjoaa kotitalouksille jopa yhtä gigabittiä nopeampia yhteyksiä. Tällaisen nopeuden tehokasta hyödyntämistä varten tarvitaan käytännössä langallista verkkoa, jonka nopeusluokka on tavallista yhtä gigabittiä suuremmat 2,5, 5 tai 10 gigabittiä. Äärimmäisen harvalla kotikäyttäjällä on kuitenkaan todellista tarvetta edes yhden gigabitin netti­liittymälle.

Pitää minkä lupaa. Valokuituyhteys pääsee usein ilahduttavan lähelle luvattua nopeusluokkaa. Uuteen reitittimeen ethernet-kaapelilla kytketylle tietokoneelle data soljuu liki 900 megabitin latausnopeudella ja internetiin päin miltei tismalleen 500 megabitin lähetysnopeudella sekunnissa.Internetistä reitittimelle lataus sujuisi vielä sutjakkaammin, mutta reititys internetistä sisäverkkoon syö nopeutta jokusen prosentin verrattuna puhtaaseen lähi­verkkoliikenteeseen.Verkkopelaajia ilahduttanee myös yhden millisekunnin viive, joka tosin toteutuu vain samalla paikkakunnalla sijaitsevaan palvelimeen. Esimerkiksi Rovaniemellä tai Frankfurtissa sijaitseva palvelin vastaa hitaammin, koska valolta kuluu tuhannen kilometrin matkaan reilut kolme millisekuntia. Ihmisaistein yksittäisten millisekuntien eroja ei ole mahdollista havaita.

Mikä nopeus riittää?

Valokuituliittymiä markkinoidaan hurjilla maksiminopeuksilla, jotka mobiilidataliittymistä poiketen myös vastaavat hyvin liittymällä todellisuudessa saavutettuja nopeuksia. Vauhtisokeuteen ei silti kannata sortua: kuten muussakin suorituskyvyssä, kannattaa maksaa vain siitä, mitä todella käyttää. Omat käyttötarkoitukset ja saman­aikaisten käyttäjien lukumäärä vaikuttavat suuresti siihen, mikä nopeusluokka kannattaa valita.

Nettiliittymiä markkinoidaan tyypillisesti latausnopeudella eli internetistä asiakkaan laitteille siirtyvien bittien määrällä. Lähetysnopeus eli asiakkaalta internetiin päin liikkuva data mainitaan usein vähemmän tärkeänä, tai lukemaa jopa piilotellaan. Ne operaattorit, jotka tarjoavat symmetristä yhteyttä eli samaa nopeutta sekä latauksessa että lähetyksessä, ilmoittavat nopeuden yleensä selkeästi, esimerkiksi muodossa 500/500 megabittiä sekunnissa. Epäsymmetrisessä yhteydessä lukema voi olla esimerkiksi 500/100 Mb/s.

Useimmilla ­valokuituoperaattoreilla edullisimman liittymätyypin lataus­nopeus on 100–150 megabittiä sekunnissa ja lähetysnopeus 50–150 Mb/s. Useimmat käyttäjät tulevat hyvin toimeen jo tällä nopeudella. Esimerkiksi 4k-videon katselu nettipalvelusta käyttää palvelusta ja valitusta kuvanlaadusta riippuen 15–50 megabittiä sekunnissa, ja useimmissa palveluissa kaistan kulutus sijoittuu enemmän tämän asteikon ala- kuin yläpäähän. Niinpä sadan megabitin latauskaistaan mahtuu helposti kahden tai jopa kolmen yhtäaikaisen katselijan liikenne. Pilvipelaaminen tapahtuu toistaiseksi pääasiassa 1080p-tarkkuudella, ja sen videovirta käyttää siten selvästi vähemmän kaistaa kuin 4k-videotoisto.

Myös 50–150 megabitin lähetyskaista on useimpiin käyttötarkoituksiin ruhtinaallinen. Esimerkiksi mobiilidata­yhteyksissä 50 megabittiä on lähes kaikissa tapauksissa maksimilähetys­nopeus. 100 megabitin lähtevällä kaistalla vaikkapa viiden gigatavun videotiedoston lähetys nettipalveluun kestää alle kymmenen minuuttia.

300–500 megabitin siirtonopeus sekunnissa riittää jo suurenkin perheen tarpeisiin, vaikka kaikki perheenjäsenet olisivat nettiviihteen suurkuluttajia ja samaan aikaan kotona. Tätä suuremmille yhteysnopeuksille ei yksityiskäytössä ole käyttöä käytännössä koskaan. Täyden gigabitin nettiyhteys on puhdasta ylellisyyttä: sadan gigatavun kokoisen uutuuspelin latautuminen omalle koneelle vartissa on toki hauska nähdä, mutta käytännössä kenenkään elämä tuskin suistuu raiteiltaan, mikäli samaa latausta joutuu odottamaan puoli tuntia tai vähän pidempäänkin.

TIETOTEKNIIKAN MARKKINOINNISSA suorituskyvyn tarpeen ylikorostaminen on äärimmäisen yleistä, eikä yhteysnopeuksien markkinointi ole poikkeus säännöstä. Esimerkiksi Elisalla 300 megabitin liittymän mainitaan sopivan ”leffojen ja sarjojen katsomiseen” ja ”online-pelaamiseen”, mutta vasta 600 megabittiä riittää ”4k-leffojen ja -sarjojen katsomiseen” ja ”vaativaan online-pelaamiseen”.

Telia taas mainitsee 1000 mega­bitin liittymän sopivan erityisen hyvin ”säännölliseen etätyöhön”. Ilmeisesti tuhnuisen Teams-palaverivideon katselu ja Excel-taulukoiden sähköpostissa lähettäminen on 500 megabitin liittymällä toivottoman tökkivää. Eri nopeusluokkien myös ilmoitetaan lähes kaikilla operaattoreilla sopivan eri määrälle käyttäjiä ja laitteita, vaikka todellisuudessa lukuisilla netin käyttötarkoituksilla jo sata megabittiä palvelee kymmeniä tai jopa satoja samanaikaisia käyttäjiä, gigabitin liittymästä puhumattakaan.

Melkoista markkinointia. Telian mukaan sadan megabitin liittymä ei sovellu etätyöhön tai videopuheluihin, ja mikäli etätyö on säännöllistä, gigabitin liittymä on paikallaan. Verkkopelaamiseen tarvitaan peräti 500 megabitin liittymä, ”vaativaan pelaamiseen” peräti täyden gigabitin. Telia jättää mainitsematta valokuitunsa selvän markkinointivaltin: giga­bitin liittymää lukuun ottamatta liittymät toimivat samalla nopeudella kumpaankin suuntaan.

Kommentti: Neljä vuotta kuitua

Elisa rakensi valokuituverkon omalle kotikadulleni Helsingissä syksyllä 2019, noin vuoden kuluttua liittymän alku­peräisestä tilausajankohdasta. Liittymän reilun 1 500 euron liittymishintaan kuuluivat kaivuutyöt tontilla, valo­kaapelin vienti seinän läpi ja valokuitu­päätteen asennus.

Valitsin liittymäksi tuolloin suurimman mahdollisen yhteysnopeuden eli 1 000/100 megabittiä sekunnissa. Valintaa ei ohjannut niinkään tarve vaan halu testata, kuinka paljon hyötyä ja iloa nopeasta liittymästä olisi kotioloissa.

Neljän vuoden kokemuksella voi turvallisesti sanoa, että täysi gigabitti on kotikäytössä puhdasta liioittelua, ja eroa 500 tai edes 300 megabitin latausnopeuteen ei käytännössä koskaan huomaisi, ellei erikseen seurailisi silmä kovana tiedostolatausten edistymistä.

Valokuidusta sen sijaan en vaihtaisi 5g-yhteyteen, vaikka jälkimmäisen saisi ilmaiseksi. Olen samalla ajanjaksolla testannut suurta määrää 4g- ja 5g-reitittimiä, joiden yhteyksien luotettavuus ja tasalaatuisuus ei parhaimmillaankaan yllä aivan samaan kuin täysin ongelmattoman kuituyhteyden. Vaikka mobiilidatankin oikuttelut ovat – ainakin parhailla reititinmalleilla – nykyisin harvinaisia, ne tuntuvat iskevän juuri silloin, kun yhteyden hetkellisestä katkeamisesta tai hidastelusta aiheutuva mielipaha on mahdollisimman suuri. Valokuituyhteydessä on neljän vuoden aikana ollut kaksi käyttökatkoa – toinen johtui koko kaupunginosaa koskeneesta viasta palveluntarjoajan verkossa, toinen taas epähuomiossa irronneesta kuitupäätteen virtalähteestä.

ALEKSI VÄHIMAA

@vahimaa