Hän syntyi kesällä 1954. Lapsuus oli rikas suuren lapsikatraan nuorimpana lapsena. Hän kävi peruskoulua lähikoulussa ja sai maalarin ammatin ammattikoulussa. Hänen isänsä kuoli hänen ollessaan 11 ikäinen. Äiti elätti lapsikatrasta ja vanhimmat menivät jo töihin ja naimisiin. Isän ohjaava käsi puuttui, eivätkä veljet ohjanneet häntä oikein elämään.

Elettiin 1970-lukua ja pienelläkin paikkakunnalla oli tarjolla töitä yllin kyllin. Hän meni ammattia vastaamattomiin töihin, mutta ei viihtynyt niissä korkeintaan muutamaa vuotta kauempaa. Ystävät ihmettelivät levotonta luonnetta. Vihdoin äidissä ilmeni vakava sairaus ja hän joutui hoitamaan äitiään hautaan saakka. Hän piti hoitoa tekosyynä siihen, ettei mennyt töihin.

Oli tietenkin väärin, että hän joutui hoitamaan vanhaa äitiään, kun muut sisarukset tekivät töitä. Ei se olisi estänyt työntekoa, mutta hän ei halunnut mennä palkkatyöhön. Hän ei ajatellut tulevaisuutta, koska valtio maksoi työttömyyskorvausta. Hän anoi tukia lisää, eikä enää ajatellutkaan töihin menoa. Valtio huolehti omastaan, mutta tämä ei vastannut kutsuun, eikä mennyt töihin.

Meni pari kymmentä vuotta, ja tarina jatkui samanlaisena. Hän oli pitkäaikaistyötön. Hän kuului suureen joukkoon. 60 vuotta täytettyään hänellä olisi oikeus eläkkeeseen, mutta tarina ei kerro, käyttikö hän sitä mahdollisuutta hyväkseen. Kuitenkin päivät kuluivat korvauksia nostellessa ja kuntouttavassa työpalvelussa. Hän ei välittänyt siitä, että eläke jäi pieneksi. Kalja ja tupakka maistuivat. Kauankohan veronmaksajat sietävät hänen laistaan rinnallaan?