1970- ja -80 luvuilla luotiin pohja aluehallinnolle. Sitä ennen maalla elettiin hyvää elämää. Oli koulut, kaupat ja postit. Lääkäriin pääsi helposti ja jokaisessa kunnassa oli kunnanlääkäri, joka tunsi potilaansa. Kylissä oli vielä yhteisöllisyyttä, ja vielä oli perheitä, joissa asui kolme sukupolvea. Parhaassa tapauksessa neljä. Suurperheet olivat tavallisia. Sukupolvet opettivat toisilleen elämää.

Sitten alkoi kasvu, ja puolueet päättivät auttaa teollisuutta alkamalla siirtää enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti työväestöä kaupunkeihin. Kaupungit alkoivat kasvaa ja väestö lisääntyi niissä. Samalla maaseudulla alettiin karsia palveluita, ensin lopetti posti, sitten koulu ja viimein kauppa. Elämisen edellytykset kuihtuivat. Alkoi olla pakko muuttaa työn perään ja mökit jäivät mummoille.

Mummot ja papat olivat ihmeissään. Miten päästä keskustaan kauppaan, ellei ollut autoa. Taksi on kallis, mutta on keksittävä kimppakyyti. Kouluauto ei kulje kuin koulupäivinä. Sovittelemista siinä on. Elämä käy yhä hankalammaksi. Pitäisi muuttaa vanhainkotiin, siellä kaikki olisi hyvin. Mutta valtio päättääkin, että on asuttava kotona viimeiseen saakka. Kotipalvelu muka auttaa. Kunnissa kotipalvelun aikataulut on kiristetty äärimmilleen, aikaa per asiakas on vain viisi minuuttia.

Siinä viidessä minuutissa olisi laitettava ruoat, tiskattava, siivottava ja katsottava vanhuksen lääkkeet. Eihän tästä tule yhtään mitään. Valtio ei tiedä, mitä se määrää ja kunnat ovat hiessä toteuttaessaan asioita. Kaikkein kauheinta on pääkaupunkiseudulla, kun tavallisen ihmisen palkka ei riitä. Asuminen on kallistunut pilviin ja omaa asuntoa ei saa. Elämiseen ei jää enää varaa. Pakolaisiakin pitäisi ruokkia.