Yhteiskuntasopimuksen kaatumisen syy on yksinomaan SAK:n. Se elää 70-lukua, kun nyt pitäisi pelata 2010-luvun palikoilla ja ymmärtää tilanteen vakavuus. Oman valuutan tapauksessa olisi jo devalvoitu ehkä kahteenkin kertaan ja kansa olisi maksanut tuottavuusloikan. Mikä siinä nyt on sitten niin vaikeaa? Työntekijäjärjestöjen uppiniskaisuus ja vanhanaikaisuus. Onko mukavampaa nauttia leikkauksista ja veronkorotuksista? Niitä hallitus kuitenkin tekee. Tämä uppiniskaisuus on pelkkää ajan peluuta.

Kaikkien pitää osallistua näihin talkoisiin. Surkeinta tässä on se, että nyt saavat kärsiä niin köyhät kuin lapsiperheetkin. Ainoa hyvä puoli on se, että sisäistä devalvaatiota tehdessä kaikilta otetaan vain vähän. Tässä on vain se puoli, että varmasti vajotaan deflaatioon. Toivottavasti se vaihe ei kestä pitkään. SAK siirsi ratkaisut syksyyn 2017. Silloin ei enää varmasti puhuta korotuksista vaan palkan leikkauksista. Olisi ollut viisaampaa taipua ajoissa.

Olen aikaisemminkin puhunut sisäisestä devalvaatiosta. Siihen ajaudutaan näillä eväillä. Ei ole muuta keinoa parantaa teollisuuden tuottavuutta. Vienti pitäisi saada vetämään. Siihen on paljon keinoja, kun vain ne käytettäisiin. Historiasta pitää oppia, sanotaan, ja nyt on opin paikka työmarkkinajärjestöillä. Tilanne vaatii nöyryyttä niin nyt kuin syksyllä 2017. Lähdimme kulkemaan pitkää ja kapeaa polkua jo vuonna 2008. Jotkut kuvittelivat, että nousu parantaa tilanteen. Se oli harhakuvitelma.

Tässä tilanteessa, missä olemme, ei tule nousua pitkään aikaan näillä opeilla. Yhteiskuntasopimuksen kaatamalla valittiin pitkä ja kivinen tie. Onko parempi, että kaikilla on paha olla, kuin että niiltä olisi otettu vähän, joilla on mistä ottaa? Puolen tunnin työpäivän pidennys ei olisi tuntunut missään, sen paremmin kuin pekkasten poisto. Nyt olisi vaadittu sitä kuuluisaa joustavuutta.