Itsenäisyytemme alkuvaiheessa oli useampia kantoja hallitusmuodosta. Kuningasmieliset hävisivät ja meistä tuli tasavalta. Tarvittiin vapaussota, että demokratia asettui Pohjan perukoille. Tarvittiin vielä kymmeniä vuosia harjoitusta vahvan presidentin johdolla, että aito kansanvalta asettui. Toinen maailmansota verotti miehiä ja kapitaalia ja rauhasta seurasi mittavat sotakorvaukset. Stalin saattoi asettaa ehdot miten halusi.

Kuitenkin kaikesta selvittiin ja sotakorvausten suorittaminen loi uuden teollisen pohjan maallemme. 1956 alkoi pitkä kausi yhden presidentin komennossa. Kekkonen oli viimeinen vahva auktoriteetti. Sittemmin presidentin valtaa on karsittu jo vähän liikaakin ja varmaan Sauli Niinistö kaipaisi lisää valtaa. Euroopan Unioniin liittyminen vahvisti pääministerin asemaa, koska kahden lautasen päivällinen ei näyttänyt hyvälle.

Nyt pätkähallituksen aikana pääministeri johtaa Suomen politiikkaa EU:ssa. Unioni hakee vakituisia toimintatapoja vielä pitkään. Nuorekas pääministerimme ei ole koko kansan mieleen. Viimeiset kannatusluvut näyttävät, että konservatiivit eivät hyväksy uutta politiikkaa. He hakevat turvaa vähän rauhallisemmista piireistä. Alexin politiikka sataa Sipilän laariin. Ellei ihmeitä tapahdu, meillä on ensi vuonna keskustalainen pääministeri ja erilainen hallituspolitiikka.

Hyvä diktatuuri voittaa aina huonon demokratian. Hyvää diktaattoria ei vain ole vielä syntynyt. Ihmisluonto vetää perässään vanhoja perisyntejä, kuten ahneus, riidanhalu ja kavaluus. Jokainen vetää kotiin päin. Nimityspolitiikka on todella politiikkaa ja palkitsemista. Objektiivista nimittäjää kun ei sitäkään ole vielä syntynyt. Pätkähallituksen tehtäväksi jää Kataisen hallituksen päätösten toimeenpano. Enää ei ehditä reivata laivaamme uusiin tuuliin.